Vähäksi ovat viikot käyneet, vaikka tänä vuonna viikkoja on poikkeuksellisesti 53 kpl. Ei ole kunnon talvisia säitä tullut vieläkään. Viime viikolla lämpötila oli kuitenkin miinuksella kahta päivää lukuun ottamatta. Lämpimimmät päivät olivat keskiviikko ja torstai, jolloin lämpötilat olivat +0,7 ja +1,6 asteen välillä. Kylmin päivä oli tiistai, jolloin lämpötila laski yöllä -17,5 asteeseen ja oli päivällä -6 asteen ja -16,7 asteen välillä. Päivät ovat olleet pilvisiä vain maanantaina oli päivällä melkein selkeää. Heikkoa lumisadetta on ollut tiistaina, keskiviikkona ja torstaina. Joten liikuntaa sain harjoittaa hyötyliikuntana lumikolan kanssa.
Teno virtaa vielä sulana, rannoille ja mataliin kivikkoisiin kohtiin on syntynyt jäätä. Saa nähdä jäätyykö joki tämän vuoden puolella lainkaan. Ilmatieteellinen niin kuin Norjakin ennustavat kyllä torstaille yli -20 asteen pakkasta. Virtaava vesi vaatii useita pakkaspäiviä, ennen kuin jäätyy. Lunta on harvinaisen vähän, Kevolla oli virallinen mittaus 16 sm silloin, kun se vielä näytettiin. Nyt ei ole näkyvissä, en tiedä onko muutos poikkeuksellinen vai pysyvä. Viime vuonna jo lokakuussa piti lumitöissä käyttää lumilinkoa.
Kun lopetin lohensoutamisen, niin olen muistellut menneitä soutukesiä. Niihin muistoihin mahtuu monenlaista tapahtumaa, sillä jokainen soutukerta on erilainen. Kun ei saalista tule, voi nämä saaliitta jääneet soutukerrat olla hyvinkin samanlaisia tapahtumilta. Kerron nyt yhden soutukerran, joka on jäänyt pysyvästi mieleeni.
Oli kulunut jo aikaa edellisen lohen saannista, lähdin maanantai-iltana taas yrittämään. Ajoin Nollamin lähtöpaikalle hyvissä ajoin ennen klo 19.00, jolloin viikkorauhoitus päättyy. Laitoin 2 perhoa ja yhden vaapun siimoihin. Niiden koeuiton jälkeen jäi vielä aikaa istua rantakivelle odottamaan klo 19.00. Jokunen vene meni Norjan puoleista rantaa ylöspäin, Suomen rantaan ei tullut ketään. Pistin käteni ristiin ja rukoilin Taivaalliselta Isältä anna minulle lohi. Siinä rukouksen hengessä odotin soutuajan alkua. Sen tultua lähdin soutamaan, yksin sain soudella.
Ehdin soudella hiljaisuudessa Nollamin alapäähän, kun kiinnitin huomiota Junttijoen suun yläpuolella paukkukuopassa, veden pärskettä. Ensin oletin, että ajoreitillä oleva kivi aiheutti pärskeen. Kun pärske ei ollutkaan jatkuvaa, niin aavistin pärskeen olevan lohen aiheuttama. Seurasin katseellani tarkasti paikkaa, niin siinä taas pärskähti. Nyt havaitsin jo, että lohihan se siellä pärskii. Soudin rauhassa ja rukoilin, anna rakas Taivaallinen Isä minulle tuo lohi.
Soutelin ja seurasin paikkaa, jossa lohi oli pärskinyt. Kun olin lähellä paikkaa, vapa taipui ja rulla alkoi pärisemään. Muutaman äkäisen soutuliikkeen jälkeen kelasin perhot pois ja aloin väsyttämään lohta. Lohi lähti heti uimaan vastavirtaan ja niin pääsin veneelläni sen alapuolelle. Syvänteen kohdalla lohi teki muutaman pitemmän syöksyn. Tapani mukaan pidin lohen tiukalla ja kelasin aina syöksyn jälkeen lähemmäs venettä. Ohitimme Lohi-Aslakin mökkirannan, jossa turistikalastajat istuivat nuotiolla. Niin meni ohi kotirantakin ja saavuimme Kylmäkaltion yläpäähän. Siinä alkoi syvenemään ja niin kelasin lohen veneen viereen ja koukkasin sen veneeseen.
Kopautettuani lohen tainnuksiin, pistin käteni ristiin ja kiitin Taivaallista Isää antamastaan lohesta. Kyllä siinä silmänikin kostuivat. Se tilanne puhutteli minua. Ajoin kotirantaan ja punnitsin lohen, joka painoi 8,3 kg. Aslakin mökeiltä tuli poikalapsia katsomaan ja kyselemään millä sait? Aikuiset pysyivät nuotiolla.
Näissä muistoissa toivotan kaikille hyvää vointia ja koronaviruksesta vapaata elämää
Lämpimin terveisin Posti-Pekka
