Aikaa on kulunut siitä, kun ilmoitin, että syksy ei mennyt suunnitelmieni mukaan. Ruskan seuraaminen ja sen kuvaaminen meni kulkemiseksi Utsjoen ja Rovaniemen väliä. Ensimmäinen matka 04.09 meni aivan hyvin normaalina ultraäänitukkimisen merkeissä. Lähdin klo 04.30 taksilla ja olin illalla klo 20.30 kotona, 15 tuntia.
Toinen matka tuli yllättäen 06.09 klo 9.00 Ivalon TK:n. Siellä eivät voineet auttaa ja niin matka jatkui Rovaniemelle LKS:n päivystykseen, jossa olimme klo 16.00. Joskus klo 17 jälkeen naislääkäri haki toimenpidehuoneeseen. Kyseli asian ja sen kuultuaan alkoi purkamaan teippauksiani. Seurasin katseellani hänen työskentelyään. Huomasin, että letku, jonka hän veti esille vatsastani, oli lyhyempi kuin olisi pitänyt olla.
Hän jatkoi työskentelyään, kohta tuli mieslääkäri ja he keskustelivat keskenään. Mieslääkäri jatkoi, mutta tuli hälytys, vertavuotava potilas ja kaikki, sairaanhoitajaa myöten lähtivät huoneesta. Sairaanhoitaja kävi parikertaa kysymässä miten voin? Kivut yltyivät ja toisella kerralla sanoin, että nyt pitäisi saada jo kipulääkettä. Kello seinällä näytti jo aikaa 19 jälkeistä aikaa, kun hoitaja tuli sanomaan, että kohta lääkäri tulee. Hän jäi istumaan huoneeseen ja aloin keskustelemaan hänen kanssaan, jotta aika kuluisi ja kivut unohtuisivat.
Tulihan se mieslääkäri ja toimenpiteiden ohella kyseli Utsjoesta. Kerroin hänelle tarkalleen päivämäärän, jolloin saavuin Utsjoelle vuoden komennukselle. Sanoin hänelle, että minäkin olen utelias, mistä olet 2 vuotta sitten tullut Rovaniemelle? Hän kertoi ja näin olimme sujut henkilökohtaisissa asioissa.
Hän alkoi tekemään sitä, mitä varten olin päivystykseen joutunut. Siitä en kirjoita enempää, se oli ikimuistoinen kokemus. Niin nais- kuin mieslääkäri, eivät olleet oikein suoritettavat tehtävän tasalla. Mieslääkäri joutui soittamaan toisen mieslääkärin avuksi. Saivathan he letkun viimein paikoilleen ja poistuivat huoneesta. Avuksi tullut lääkäri toivotti hyvää kotimatkaa, toisen en kuulut sanovan minulle mitään.
Sairaanhoitaja teippasi, paikat puhdistettuaan, ihoni. Hän avusti pukeutumisessa ja kysyi söisinkö viiliä voileipien kanssa? Sanoin hänelle, että taksimiehenkin pitää syödä, syömme matkan varrella. Hän haki kuitenkin virkistävää mehua ja saattoi minut lähelle ulko-ovea. Kiittelin häntä ja istuin tuolille soittamaan taksimiehelle, että ole valmis kotimatkaa varten.
Olimme Jätkänkynttilän sillalla klo 20.09, kun soitin kotiin, että tulossa ollaan. Taksimies anoi, että olemme Utsjoella klo 01.00 ja viimeinen ruokapaikka on Napapiiri. Siellä pysähdyimme, söin ison sämpylän motillisen kahvia kanssa. Taksimies kertoi myös, että Ivalossa vaihtuu kuljettaja, hänellä on aamulla klo 04.00 lähtö Ouluun.
Matka sujui, kun keskustelimme, se helpotti jäljelle jääneiden kipujen unohtamisessa. Ivalossa kuljettajan vaihto tapahtui melkein “lennossa”, en ehtinyt käydä ulkona niin kuin olin vähän suunnitellut. Hyvä oli Ivalosta tullut kuljettaja ja keskustelu hänen kanssaan sujui hyvin. Tasan klo 01.00 olimme kotipihalla ja kuljettaja huolehti, että pääsin sisälle. Oli kulunut 16 tuntia kotoa lähdöstä.
Viikko kotona oli vaikeaa, sanoin monesti Liisalle, että kaikki ei ole kunnossa. Kahdella edellisellä kerralla ei jäänyt minkäänlaisia kipuja. Nyt mahani oli kuin tulessa. Loppu viikkoa kohden kivut paheni ja oloni meni heikoksi. Minulla oli maanantaina 14.09 klo 9.00 aika TK:n verikokeisiin. Meni ja sanoin laborantille, otatpa varsin tulehdusarvo ja hemoglobiini. Menin odottamaan tuloksia. Kohta tuli sairaanhoitaja Iiris sanomaan, tule Sanni lääkärin luokse. Sanni käski mennä toimenpidepöydälle makuulle ja lisäsi, hän tilaa ambulanssin ja sinä lähdet Roveniemelle. Tulehdusarvo on 167 ja hemoglobiini 101. On vaarassa vatsakalvon tulehdus.
Tiedustelin voisiko ambulanssi poiketa kotona, ei ollut aikaa. Soitin Liisalle ja kerroin mikä on tilanne. Ambulanssia lähti Rovaniemeltä toinen ambulanssi vastaan ja kohtasimme Peurasuvannossa. Utsjoki ei voinut jäädä pitkäksi aikaa ilman ambulanssia. Utsjoen ambulanssi on vanha nelivetoinen, jäykkä jousitukseltaan ja iskunvaimentimetkin taitavat olla lopuillaan. Jokainen pienikin kuoppa tuntui tärähdyksineen vatsassani puukon pistona. Rovaniemeltä tullut oli uudempi ja jousitukseltaan ja iskunvaimentimineen parempi.
Olimme Rovaniemellä klo 15.40, oli jonoa, ulkona odotimme sisälle pääsyä. sisällä odotusta että löytyi sänky. Löytyi sänky ja sairaanhoitajat ottivat verinäytteitä, laittoivat tiputuksen kipulääkkeineen. Käytettiin röntgenissä ja klo 20 tienoilla kävi lääkäri kertomassa, että vatsassa on jotain ylimääräistä ja minut siirretään osastolle. Sain pari voileipää viilin kanssa. Osastolla olin klo 21 tienoilla. Siellä pidettiin hyvää huolta ja sain nukuttua lääkityksen johdosta aika hyvin.
Tiistaina aamulla klo 8 jälkeen tuli mieslääkäreitä 4-5. Johtava lääkäri kertoi, että vatsassani on 10 cm pätkä katkaisemaani muoviletkua. Iltapäivällä suoritetaan leikkaus ja poistetaan. Korvissani särähti, kun hän siirsi syyn minulle. Valmistelut leikkaukseen alkoivat, kävi leikkaava naislääkäri ja hän kertoi missä letkun pätkä on. Kertoi myös, että leikkaus ei oli suuri operaatio ja, että hän tulee leikkauksen jälkeen juttelemaan, jos on jotain poikkeavaa. En nähnyt häntä enää.
Keskiviikko aamuna tuli sama lääkäriryhmä kierrokselle. Johtava lääkäri kertoi, että letkun pätkä ja verihyytymät saatiin poistettua. Sanoin sitten heille kaikille, että minä palaan vielä siihen letkun pätkään. Kerroin, että ollessani poistamassa harsotaitosta, joka oli tarttunut ihoteipillä letkuun. Niin vapisevat käteni sai aikaan sen, että letku meni saksien väliin ja se katkesi. Minun osuuteni tässä asiassa päättyi siihen, sen jälkeen alkoi muiden toiminta. Yksi lääkäreistä sanoi, että annetaan olla tämän asian. Sanoin, että olen periaatteen mies, minun pitää saada selville asian syy. En hae syyllistä, enkä syyllistä ketään. Lähtivät puhumatta pois. Tulehdusarvo oli vielä sinä aamuna 230 ja hemoglobiini 96.
Virhe tapahtui 6.9 illalla Rovaniemen päivystyksessä. Eivät tutkineet onko koko letku tässä. Itse huomasin, että poistettu letku oli liian lyhyt. Oli käytettävissä ultraäänikone ja röntgenkään ei ollut kaukana. Olen sanonut, että minä ymmärrän millaisen paineen alla päivystyksessä työskennellään. Pitää olla tietoa, ymmärrystä ja taitoa voimien lisäksi. Ymmärrystä potilasta kohtaan ja antaa kipulääkettä tarvittaessa. Minulla oli sormet tulomatkalla kipeät, kun puristin niitä ristissä hammasta purren niin lujaa.
Nyt on vointini aika hyvä, tulehdus arvo tänä aamuna enää 20. Olen paljon miettinyt noita tapahtumia, miten nykyaikana voi vielä näöin käydä. Olen tullut siihen tulokseen, ne olivat minulle tarkoitettuja koettelemuksia.
Toivon kaikille hyvää syksyä, vointia ja koronaviruksesta vapaata elämää terveisin Posti-Pekka